Fredrik I (Preussi)

Prinssi Friedrichin vanhemmat olivat Brandenburgin vaaliruhtinas Fredrik Vilhelm^[1] ja tämän ensimmäinen puoliso Orania-Nassaun prinsessa Luise Henrietta (1627–1667). Hän oli heidän kolmas poikansa^[2] ja kuului Hohenzollern-sukuun. Friedrichillä oli viisi sisarusta ja seitsemän sisaruspuolta. Hänen äidinpuoleinen isoisänsä oli Orania-Naussaun prinssi Frederik Hendrik ja äidinäitinsä kreivitär Amalie von Solms-Braunfels.

Hänen opettajansa oli Eberhard von Danckelmann, joka vaikutti häneen suuresti. Hänestä tuli Brandenburgin valtaistuimen perillinen vanhemman veljen Karl Emilin kuoleman jälkeen vuonna 1674. Hänellä näyttää olleen jotain julkisia tehtäviä ennen isänsä kuolemaa, koska Berliinin hovia sekoittivat pian nuoren prinssin ja hänen äitipuolensa Dorothea von Holstein-Glücksburgin väliset riidat. Vuonna 1686 Dorothea suostutteli puolisonsa testamenttaamaan syrjäisiä maitaan neljälle pojalleen ja Friedrich, peläten joutuvansa myrkytettäväksi, lähti Brandenburgista päättäen estää perintönsä pienenemisen.^[2] Hänen veljensä Ludwig oli kuollut äkillisesti ja tämä oli synnyttänyt epäluottamuksen äitispuolta kohtaan.^[3]

Fredrik III:sta tuli isänsä kuoltua Brandenburgin vaaliruhtinas 29. huhtikuuta 1688. Kunnianhimoiselle nuorelle miehelle vaaliruhtinaan arvonimi oli liian vähäpätöinen. Naapuriruhtinas August II Väkevän esimerkin innoittamana hän ryhtyi tavoittelemaan Preussin kuninkaan arvonimeä. Hänen omat ministerinsä eivät uskoneet sen olevan mahdollista, koska Preussi ja Brandenburg olivat liian pieniä valtioita, jotta Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsija keisari Leopold I myöntäisi arvonimen.^[4]

Tultuaan vaaliruhtinaaksi hän teki sovinnon velipuoliensa ja äitipuolensa kanssa. Rahasummaa vastaan prinssit luopuivat isänsä testamentin mukaisista oikeuksistaan, ja näin hän sai valtaansa kaikki alueet.^[2]

Frederikin pätevä pääministeri oli hänen aikaisempi opettajansa Eberhard von Danckelmann, jonka avulla hän toteutti kunnianhimoisia tavoitteitaan, jotka toivat hänelle hallitsijan kruunun 13 vuotta myöhemmin. Frederik piti yllä suurta ja loistokasta hovia sekä armeijaa, joka ei ollut suhteessa hänen alueittensa kokoon ja asemaansa, edistääkseen omia vaatimuksiaan.^[1]

Lupaamalla palauttaa Svaabian ja Sleesiaan kuninkaaksi tulonsa jälkeen hän voitti keisari Leopold I:n tuen, mutta saavutti lopulta päämääränsä rauhanomaisella tavalla. Pitkän viivyttelyn ja murinan jälkeen hän täytti sopimuksensa Leopoldin kanssa ja luopui Svaabiasta vuonna 1695.^[2]

Fredrik I oli asian johdosta usein yhteydessä keisariin ja hänen tilaisuutensa tuli kun keisari tarvitsi apua sodassaan Ranskan kuningas Ludvig XIV:tä vastaan. Fredrik lupasi antaa keisarille 8 000 sotilasta jos tämä myöntää hänelle kuninkuuden. Keisari suostui ja Fredrik tunsi koko loppuelämänsä syvää kunnioitusta keisaria kohtaan pitäen häntä lääninherranaan.^[5][1]

Vaaliruhtinas Fredrik III:sta tuli 18. tammikuuta 1701 Preussin kuningas Fredrik I. Königsbergissä pidetyissä seremonioissa Fredrik asetti kruunun päähänsä itse.^[5][1]

Vakaumuksellisena luterilaisena Fredrik piti Ranskaa uhkana sekä kaikille protestanteille että omalle valtiolleen. Sen tähden hän liittoutui Espanjan perimyssodassa keisari Leopold I:n kanssa Ranskaa vastaan. Muutenkin hän myötäili keisaria ulkopolitiikassaan ottamatta kovin itsenäistä kantaa. Sota maksoi Preussille paljon, eikä sillä saavutettu juuri mitään, koska aluevoitot olivat varsin pieniä. Ulkovallat tunnustivat Fredrikin kuninkaaksi ja Utrechtin rauhassa 1713 Preussi sai hallittavakseen Ala-Reinin alueelta Ylä-Gelderlandin ja Sveitsistä Neuchâtelin kantonin.^[6]

Euroopan politiikassaan Fredrik liittoutui Itävallan sekä Englannin ja Hollannin merivaltojen kanssa Ranskaa vastaan. Preussin joukot lähetettiin Alankomaihin vuonna 1688 suojelemaan Vilhelm I Oranialaisen alueita odotettavissa olevilta ranskalaisten hyökkäyksiltä, ​​kun Vilhelm matkusti Englantiin ottaakseen vastaan Englannin kruunun. Tällä teolla Fredrik toivoi saavansa Alankomaitten käskynhaltijan aseman itselleen ja jälkeläisilleen, mutta lopulta hän turhautui. Vaikka Suurliiton eli Augsburgin liiton yhdeksänvuotisessa sodassa 1689–1697 Ludvig XIV:tä vastaan ​​Preussin keisarillisen armeijan joukot kunnostautuivat kaikkialla, Preussi jäi käytännössä palkitsematta Rijswijkin rauhassa 1697. Itävalta ja Preussi allekirjoittivat kuitenkin 16. marraskuuta 1700 salaisen sopimuksen, joka salli Fredrikin kruunata itsensä Preussin kuninkaaksi, mikä lopulta toteutui hänen kauan vaalitun kunnianhimonsa tähden. Itävalta suostui tähän ensisijaisesti saadakseen Preussin apua uhkaavassa sodassa Ranskaa vastaan ​​Espanjan valtaistuimen perimyksestä.^[1] Hän oli henkilökohtaisesti läsnä Bonnin piirityksessä vuonna 1689, mutta ei usein ollut joukkojensa komentaja.^[2]

Vain Fredrikin poika Fredrik Vilhelm I ja hänen pojanpoikansa Fredrik II Suuri pystyivät hyödyntämään Preussin vahvistunutta asemaa täysimääräisesti ja tekemään uudesta kuningaskunnasta voimakkaan eurooppalaisen suurvallan.^[1]

Fredrik halusi Ruotsin liittolaisekseen. Kaarle XII:n kanssa kaavailtiin liittosopimusta, joka olisi antanut Preussille mahdollisuuden liittää Puolan länsiosat itseensä. Ruotsin tappio Suuressa Pohjan sodassa esti suunnitelmien toteutumisen.^[7]

Vaikka Fredrik I pitikin Ranskaa valtiona uhkana, hän salli useiden ranskalaisten perheiden muuttaa Berliiniin. Kyseessä olivat uskonnollista vainoa pakenevat hugenotit. Berliiniin syntyi merkittävä ranskankielinen yhteisö. Puolisolleen kuningatar Sophia Charlottalle hän rakennutti Berliiniin Charlottenburgin linnan, jonka puistosta tuli suosittu ulkoilualue. Maahan houkuteltiin italialaisia ja ranskalaisia taiteilijoita.^[8]

Toisin kuin myöhemmät preussilaiset sotilaskuninkaat, Fredrik I rakasti ylellisyyttä. Hän keräili jalokiviä, kiinalaista posliinia ja kalliita huonekaluja. Hänen saapuessaan paikalle vedettiin esiin punaiset matot, liput hulmusivat ja rummut pärisivät. Krenatöörit, joiden univormut oli kirjailtu hopealangalla, muodostivat kunniakujan. Hänen juhlansa, joita järjestettiin usein, olivat täynnään mitä kalleimpia herkkuja. Hänen pojanpoikansa Fredrik Suuri kritisoi tätä ankarasti. Hallitsijan lempiharrastus oli metsästys.^[8]

Berliini sai Fredrikin aikana kunnianimen ”Spreejoen Ateena”. Kunnia tästä kuuluu kuninkaan filosofikuningattareksi kutsutulle vaimolle Sophie Charlottelle. Kuningatar suosi tieteitä ja taiteita, ja hänen tuttaviinsa ja keskustelukumppaneihinsa kuului Gottfried Leibniz. Kuningatar oli aikansa sivistyneimpiä naisia.^[8][2] Fredrikin hallituskauden aikana perustettiin Hallen yliopisto vuonna 1694, Taideakatemia vuonna 1696 ja Preussin tiedeakatemia vuonna 1700, jonka ensimmäiseksi johtajaksi tuli Gottfried Leibniz. Näiden instituutioiden perustaminen vaikutti Preussin kulttuurisen merkityksen kasvuun.^[1]

Hän käytti paljon rahaa julkisten rakennusten rakennuttamiseen. Ylimielisyydessään kuningas köyhdytti isänsä keräämän valtionkassan, kuormitti maansa raskailla veroilla ja saattoi sen talouden kaaokseen.^[2]

Fredrik avioitui kolme kertaa:^[2]

Ensimmäinen puoliso vuonna 1679 oli maakreivitär Elisabeth Henrietta von Hessen-Kassel (1661–1683), joka oli Vilhelm VI, Hessen-Kasselin maakreivin ja Hedwig Sophia von Brandenburgin (1623–1683) tytär. Heille syntyi yksi lapsi. Elisabet Henrietta kuoli isorokkoon 21-vuotiaana.^[3]

• Louise Dorothea (1680–1705) avioitui 1700 Ruotsin kuningas Fredrik I:n kanssa, kärsi huonosta terveydestä ja kuoli synnytykseen 25-vuotiaana.^[3]

Toinen puoliso vuonna 1684 oli prinsessa Sophie Charlotta von Hannover (1668–1705),^[2] heille syntyi kaksi lasta. Sophie Charlotta kuoli 36-vuotiaana keuhkokuumeeseen. Puolisoiden säilyneestä kirjeenvaihdosta on päätelty, ettei heidän avioliittonsa ollut onnellinen.^[8]

• Friedrich August von Brandenburg (6. lokakuuta 1685 – 31. tammikuuta 1686), kuoli puolivuotiaana
• Friedrich Wilhelm von Preußen (14. elokuuta 1688 – 31. toukokuuta 1740), seurasi isäänsä kuningas Fredrik Vilhelm I:nä.^[2] Avioitui Hannoverin prinsessa Sophia Dorothea kanssa ja heille syntyi 14 lasta, joista yksi oli Fredrik Suuri, toinen Loviisa Ulrika sekä Anna Amalia.

Kolmas puoliso vuonna 1708 oli prinsessa Sophie Louise von Mecklenburg-Schwerin (1685–1735), joka eli Fredrikiä kauemmin, liitto oli lapseton. Hän oli tunnettu kauneudestaan. Sophie Louise mielenterveysongelmista ja lähetettiin takaisin vanhempiensa luokse vain muutama viikko ennen Fredrikin kuolemaa.^[3]

Fredrikillä oli myös virallinen rakastajatar Catharina von Wartenberg vuosina 1696–1711. Hänen ei kuitenkaan tiedetty koskaan käyttäneen tämän palveluksia, koska hän oli syvästi rakastunut toiseen vaimoonsa Sophie Charlotteen.

Fredrik ei tuhlaavaisuudestaan huolimatta ollut epäsuosittu hallitsija, ja tekemällä Preussista kuningaskunnan hän edisti sen kehittymistä kohti tulevaa suuruutta.^[2]

Hänellä oli epämuodostunut selkäranka vammautumisen vuoksi, ja hän kärsi hengitysvaikeuksista sekä astmasta elämänsä aikana. Preussin kuningas Fredrik kuoli kuumeeseen 25. helmikuuta 1713.^[2]

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Fredrik I (Preussi) Wikimedia Commonsissa