Kaakkoismurteet

Kaakkoismurteiden historiallinen puhuma-alue ulottuu Virolahdelta, Miehikkälästä ja Luumäeltä Karjalankannaksen kautta Inkerinmaalle. Pohjoisimpia pitäjiä ovat Savitaipale, Taipalsaari, Ruokolahti ja Parikkala.^lähde? Ne pitäjät, joissa suomen kielen kaakkoismurteita puhutaan tai puhuttiin, ovat aakkosjärjestyksessä seuraavat:

Antrea, Harlu, Heinjoki, Hiitola, Jaakkima, Johannes, Joutseno, Jääski, Kanneljärvi, Kaukola, Kirvu, Kivennapa, Koivisto, Kuolemajärvi, Kurkijoki, Käkisalmi, Lahdenpohja, Lavansaari, Lappee, Lemi, Lumivaara, Luumäki, Metsäpirtti, Miehikkälä, Muolaa, Nuijamaa, Parikkala, Pyhäjärvi vpl, Rautjärvi, Rautu, Ruokolahti, Räisälä, Saari, Sakkola, Savitaipale, Seiskari, Simpele, Sortavala, Suomenniemi, Säkkijärvi, Taipalsaari, Terijoki, Tytärsaari, Uukuniemi, Uusikirkko, Vahviala, Valkjärvi, Viipuri, Virolahti, Vuoksela, Vuoksenranta, Ylämaa ja Äyräpää sekä kaksikielinen Impilahti ja ensisijaisesti karjalankieliset Salmi, Suistamo ja Suojärvi.^[1]

Kaakkoismurteiden tunnusmerkkejä ovat^[3][4]:

Äännepiirteitä:

• Yleiskielen d:n vastineena kato tai siirtymä-äänne

  paan, poan, puan 'padan', lehen, syvän, ve(j)än 'lehden, sydän, vedän'

• Yleiskielen ts:n vastineet

  metsä : metsän (Kannaksella ja Inkerissä)

  messä : messän (Viipurin puolessa ja Vuoksenlaaksossa)

  mettä : metän (murteiston länsireunassa)

  mehtä : mehtän (Luoteis-Laatokan murteissa)

• Pitkän a:n/ä:n edustus

  maa, pää (Suomenlahden rannoilla eli Länsi-Kannaksella, Viipurin puolessa ja Inkerin äyrämöismurteissa)

  moa, peä / mua, piä (Saimaan etelärannalla, Laatokan rannikolla, myös Inkerin savakkomurteissa)

• Diftongit uo, yö, ie eivät avarru

  tuop, syöp, viep 'tuo, syö, vie' yksikön 3. persoonan preesens

• Konsonanttien yleisgeminaatio, murrealueen länsireunaa lukuun ottamatta

  sannoo, makkaa

• Sortavalan seudulla erikoisgeminaatio

  paimennii 'paimenia' ihmissii 'ihmisiä'

• Liudennus (puuttuu Länsi-Kannaksen rantamurteista)

  kot’, ves’, män’, pal’jas/pal’l’as, kuor’, tuoh’, lähetʹtʹii

• Yksikön 3. persoonan pääte on labiaalistunut e-vartaloisissa verbeissä kuten karjalan kielessäkin sekä savolais- ja eteläpohjalaismurteissa

  tulloo/tulluo, 'tulee', männöö/männyö 'menee', laskoo/laskuo 'laskee' jne.

Muoto-opillisia piirteitä:

• Eksessiivimuodot (erosijamuotoja): siint, kotont 'siitä, kotoa', pois paimenent '(jäi) pois paimenen työstä'
• Niin sanottu loi-monikko, joka puuttuu murrealueen läntisimmistä osista

  taloloi(ta) 'taloja', tyttölöil(l)e 'tytöille'

Sanastopiirteitä:

• Monikon persoonapronomineissa diftongi yö:

  myö, työ, hyö 'me, te, he'; meijen/mein, teijen/tein, höijen/heijen/hein

• mennä-verbin vartalossa ä-vokaali: männä : mänen : männöö / männyö

Äännepiirteitä:

• Ensimmäisen tavun lyhyen vokaalin venyminen tai triftongiutuminen on kaksitavuisissa sanoissa yleistä

  jok(i) : joo,e / juoi 'joki : joen'

  saaje, soaje, suaje : sattee, sattie, satie satee 'sade : sateen'.

• Inessiivin päätteet: maas, metsäs, (miu) tuvassain 'tuvassani'
• Jälkitavujen vokaalienvälinen h esiintyy useissa alamurteissa omistusliitteiden edellä

  etehein 'eteeni', tupaheis 'tupaasi' (illatiivimuoto), kotiheena 'kotiinne'; muita h:n esiintymätapauksia ovat esimerkiksi jokahine 'jokainen', alahal 'alhaalla', ylähäl 'ylhäällä'

• Jälkitavujen pitkien vokaalien diftongiutuminen Saimaan etelärannalla sekä osin keskiaikaisen karjalan kielen alueella Itä-Kannaksella ja myös koko Itä-Inkerissä

  talluo, makkoamoa / makoamoa / makkuamua, venniese, sannuo / sanuo, näkkyö / näkyö, karkoa 'taloon, makaamaan, veneeseen, sanoo, näkee, karkaa'

• Vokaaliyhtymien ea/eä edustuu

  korkia, pimiä (Viipurin seuduilla, länsireunalla^selvennä ja Inkerissä)

  korkii, pi(m)mii (pohjoisissa alamurteissa)

  Länsi-Kannaksella savolaismurretyyppinen korkee, pimmee

• Vahvavartaloisuus taivutuksessa, erityisesti lounaisosassa (esimerkiksi Virolahti−Luumäki), mistä loi-monikko puuttuu

  peltoil, tyttöile, kaikkiis paikkois

• Konsonanttiyhtymät sk ja st astevaihtelussa kuten karjalan kielessä

  koski : kosen, isen 'isken', uskoo 'uskoa/uskoo', uson 'uskon'

  pessä, juossa 'pestä, juosta'; (sie) peset, juokset

• Yksikön persoonapronomineissa diftongi ie:

  mie, sie; minnuu, miul; sinnuu, siul; miuta, siuta (Lappee); miuva; siuva (länsireuna^selvennä); hää, heä, hiä

• Yksikön 3. persoonan preesensin pääte on määrätapauksissa -p

  tuop, viep, heitäip, karkeloip '(hän) tuo, vie, heittäytyy, karkelee'.

• Myös monikon 3. persoonan päätteessä on pitkä vokaali

  preesensissä: tulloot, jättäät, tulluot, jätteät/jättiät 'tulevat, jättävät'

  imperfektissä: tulliit, jättiit 'tulivat, jättivät'.

• Loppuvokaalin (varsinkin a:n, ä:n ja i:n) kato

  kirkos 'kirkossa', yhten päivän 'yhtenä päivänä', puol' viiś 'puoli viisi'

• Vokaalin kato aktiivin 2. partisiipin tunnuksesta, kuten inkeroisessa ja viron kielessä:

  antant 'antanut', ei kuult 'ei kuullut'

• Omistusliitteiset muodot: issäi(ń) 'isäni', issäiś 'isäsi', issään / isäse(n) 'isänsä'
• Kysymyspartikkeli ei useimmissa murteissa liity suoraan konsonanttivartaloon, vaan ainoastaan vokaalivartaloon: tulluok(s)? tuleeko, pojatik(s)? pojatko
• Loppukahdennuksen puuttuminen suurimmassa osassa aluetta

  tule_tänne, ei tie_miel' männä 'ei tee mieli mennä'

Sanastopiirteitä:

• Kaikille tai useimmille kaakkoismurteille on yhteistä, että vanhaa perussanastoa on runsaahkosti muun muassa maanviljelyksessä ja rakentamisessa:

  atra 'hankoaura', ojat 'hankoauran aisat', otra ohra, liina hamppu, silta 'lankkulattia' ja niin edelleen.

Äännepiirteitä:

• i-, u-, y-loppuiset diftongit eivät redusoidu (paitsi Sortavalan seudun murteissa)

  poika, köyhä, laulu

• Välivokaalia eli svaavokaalia ei esiinny (paitsi Sortavalan seudun murteissa)

  jalka, silmä, vanha.

Varsinaiset kaakkoismurteet jaetaan kahteen pääryhmään: savakko- ja äyrämöismurteisiin ja edelleen ne voi jakaa lähes pariinkymmeneen paikallismurteeseen. Suomessa puhtaimpia äyrämöismurteita puhuttiin Länsi-Kannaksella ja tyypillisimpiä savakkomurteita Itä-Kannaksella Pähkinäsaaren rauhan rajan itäpuolella. Suomenpuoleisen Karjalankannaksen väestö evakuoitiin toisessa maailmansodassa muualle Suomeen ja asutettiin ympäri maata. Varsinaiset kaakkoismurteet elävät ja siirtyvät uusille sukupolville lähinnä vain Suomen Etelä-Karjalassa. Nykyisin yleiskielen ja toisaalta myös savolaismurteiden vaikutus on voimakas.^lähde? Länsi-Kannaksen murteiden perinteisiä puhuma-aloja ovat Heinjoen, Jääsken, Kivennavan, Koiviston, Lappeeen, Lavansaaren, Luumäken, Miehikkälän, Uudenkirkon, Viipurin maalaiskunnan ja Virolahden pitäjät. Itä-Kannaksen murteiden perinteisiä puhuma-aloja ovat Joutsenon, Käkisalmen, Lumivaaran, Pyhäjärven, Raudun, Ruokolahden ja Räisälän pitäjät.^[5]

Lemin seudun välimurteita eli Lounais-Saimaan murteita puhutaan ja puhuttiin lähinnä entisestä Taipaleen suurpitäjästä itsenäistyneissä pitäjissä, tarkemmin ottaen Lemillä, Savitaipaleen eteläosassa ja Taipalsaarella. Savitaipaleen pohjoisosassa puhutaan niin sanottua vesjkansan murretta, joka on jokseenkin samaa kuin savolaismurteisiin kuuluva Suomenniemen murre.^lähde?

Nykyään vanhakantaisen murteen puhujia löytyy lähinnä Lemiltä vanhahkojen ihmisten keskuudesta ja Savitaipaleella vielä keski-ikäistenkin ja nuortenkin joukosta. Aikaisemmin samantapaista murretta on puhuttu nykyistä laajemmalla alueella. Viime sukupolvien aikana koulupiireillä on ollut suuri merkitys murteen säilymisessä tai katoamisessa. Nykyisellään murre edustaa ehkä vanhakantaisinta aktiivisesti puhuttua kaakkoismurretta. Murteessa on kaakkoismurteisen yleissävyn lisäksi joitakin piirteitä, jotka yhdistävät sen savolaismurteisiin^[6] ja muutamat seikat taas hämäläismurteisiin. Yleisesti ottaen ero hämäläismurteisiin on kuitenkin lähes kielirajan vahvuinen. Savolaismurteiden omimpia piirteitä kuten svaavokaalia ja diftongireduktiota näissä murteissa ei kuitenkaan vanhastaan tavata. Myös yleisgeminaatio on yleensä tuntematon tai heikko.^lähde?

Kaakkoismurteissa murre kuuluu yhtäältä länsiryhmään ja toisaalta kaakkoismurteiden sisämaanryhmään, jota Lauri Kettunen nimitti "savon eteläiseksi ulkoryhmäksi" ja Aila Mielikäinen "Luoteis-Laatokan viuhkaksi". Tämänkaltaisten murteiden puhujia kutsuttiin Kannaksella ja Inkerinmaalla savakoiksi. Erottavin piirre muihin kaakkoismurteisiin on hyvin runsas diftongien ja triftongien esiintyminen, esimerkiksi aittoa, mak(k)oamoa, laulattuat /laulattavat/, meä(i) peäl /'mäen päällä'/, juoi jeäl /'joen jäällä'/, äyrämöismurteissa esimerkiksi vastaavat sanamuodot kuuluvat seuraavasti makkaamaa, laulattaat, määe pääl, jooe jääl.^lähde?

Savakkomurteet liittyvät toisaalta läheisemmin karjalan kieleen kuin muut kaakkoismurteet ja useita niistä puhuttiin Laatokan rantapitäjissä keskiaikaisella karjalan kielen alueella. Lounais-Saimaan murrealueelta on vuosisatojen mittaan aktiivisesti osallistuttu uudisasutukseen ja selviä murre- ja paikannimistöjälkiä siitä näkyy Lappeelta Keski-Suomeen johtavalla linjalla, Etelä-Savossa ja jo mainitun Luoteis-Laatokan viuhkan alueella sekä Inkerinmaalla.^lähde?

Lemin seudun murretta sanotaan paikkakunnalla "meäksi", yksikön ensimmäisen persoonan pronominin mukaan (meä : seä 'minä' : 'sinä') ja murretta puhuvasta sanotaan hän "hoastoa meätä" erotuksena siitä joka "haastaa t. hoastoa mietä" eli varsinaista kaakkoismurretta. Lemiläiset ovat viime aikoina elvyttäneet omaa murrettaan ja pitäneet kesäkursseja sekä julkaisseet kertomuksia ja muistelmia. Veikko Ruoppila keräsi Lemiltä pitäjänmurresanaston 1930-luvun alussa. Samalta aikakaudelta ovat peräisin ensimmäiset luotettavat murrenäytteet, muun muassa savitaipalelaisen Ristiina Kylliäisen haastattelu Suomen Murteet -teoksessa.^lähde?

Murretta voi lyhyesti esitellä perinteisten matkimusten avulla: "Sopero Oatu ajo riel juoij jeäl.", 'Soperon Aatu ajoi reellä joen jäällä'; ja "meä ku mänil leäveä ni siell ol' sika läkälleä", 'kun menin navettaan, siellä oli sika rähmällään'. Lemin murretta matkitaan lisäksi sanomalla: "mänyy pakuu aijarakuu", 'menee pakoon aidanrakoon'. Naapurit luonnehtivat meän murteen puhujia sanomalla: "mää-sää pässimpää", johon voi vastata: "sie-mie sijakiel".^lähde?

Murteesta on olemassa myös yleiskielisempi versio, jota vastaavasti saatetaan sanoa "määksi". Siitä on karsittu muun muassa liudennus sekä yleiskielen kannalta ylimääräiset diftongit ja triftongit. Eräs esimerkki tästä murrevariantista oli 2000-luvun puolivälissä Voima-lehdessä ilmestynyt Aapo Rapin sarjakuva Meti. Aikaisemmin paikkakunnalla asuvat murteensa vaihtajat siirtyivät "meän" sijasta puhumaan "mietä", nykyisin siirtyminen yleiskieleen on suositumpaa.^lähde?

Inkerin suomalaismurteet jaetaan kolmeen pääryhmään: äyrämöis- ja savakkomurteisiin sekä Ala-Laukaan eli Narvusin suomalaismurteisiin. Äyrämöiset polveutuivat osaksi Äyräpään kihlakunnasta Länsi-Kannakselta tulleista uudisasukkaistaja sekä osaksi inkeroisista kanta-asukkaista. Äyrämöismurteet sekä Suomessa että Pohjois-Inkerissä ja Inkerinmaalla muistuttivat paljon toisiaan. Savakot olivat Äyräpäätä kauempaa sekä Savon eri kihlakunnista Inkeriin muuttaneiden jälkeläisiä. Heidän murteensa oli kuitenkin lähellä itäisen Kannaksen ja Saimaan etelärannan kaakkoismurteita. Savakkomurteita puhuttiin monin paikoin Pohjois- ja Keski-Inkerissä sekä koko Itä-Inkerissä. Länsi-Inkerin Narvusin suomalaiset erosivat muista alueen suomalaisista murteensa ja alkuperänsä puolesta. Heidän puhumansa kieli edustaa läntisempää murretta, jolla on yhteisiä piirteitä Viipurinlahden ja Kymijoen välisen rannikon murteiden kanssa. Heitä oli sotienvälisenä aikana arviolta 3000 henkeä eli vain muutama prosentti Inkerin suomalaisväestöstä.^lähde?

Inkerin suomalaiset kielimuodot ovat käytännössä kadonneet neuvostovallan ja toisen maailmansodan mullistuksissa. Inkerin kielimuotoja ehdittiin tutkia tuskin lainkaan ennen toista maailmansotaa ja 1930–1940-lukujen karkotuksia. Suomalaisessa kielentutkimuksessa yleiskuva varsinaisen Inkerinmaan murteista saatiin vasta Suomeen evakuoituja inkeriläisiä haastattelemalla. Myöhemmin Suomen puoleiset tutkijat jatkoivat työtään länsimaihin jääneiden inkeriläisten keskuudessa. Petroskoissa puolestaan on valmistunut Vuoleen ja Toksovan murteiden pohjalta koottu Pohjois-Inkerin murteiden sanakirja. Virolaiset kielentutkijat keskittyivät enimmäkseen Viron-Inkerin ja Länsi-Inkerin kielimuotoihin. Vasta 2000-luvulla saatiin painettua Vuoleen ja Toksovan murteiden pohjalta koottu Pohjois-Inkerin murteiden sanakirja. Laadukas murrenäytekokoelma on Venäjällä asuvien inkeriläisten puheesta koottu, Maria Mullosen toimittama Elettiinpä ennen Inkeris.^lähde?

Tyypillisiä piirteitä Inkerin suomalaismurteille ovat esimerkiksi ts-yhtymän säilyminen (metsä, vitsa), sananloppuisten vokaalien kato (talos, kotont), perfektin partisiippimuodot ei tult, ei sanont, on kuolt, persoonapronominit mie ja sie sekä sk-yhtymän astevaihtelu (sisko : sison, laskee/laskii : lasettii). Monikon kolmannessa persoonassa käytetään muotoja antaat/antuat, ottaat/ottuat, antoit, ottiit ('antavat', 'ottavat', 'antoivat', 'ottivat'). Myös kaakkoismurteille tyypillinen -loi-monikko oli yleisesti levinnyt (taloloi, tyttölöi eli 'taloja', 'tyttöjä'). Myös kr-, tr- ym. konsonanttiyhtymien säilyminen oli tavallista erityisesti äyrämöismurteissa esim. nakraa, kakra, atra, otra ('nauraa', 'kaura', 'aura', 'ohra').^lähde?

Savakko- ja äyrämöismurteilla on melko vähän eroja, mutta ne ovat helposti havaittavissa. Kuuluvimpana erona voi mainita pitkien a- ja ä-vokaalien diftongiutumisen: äyrämöismurteissa pitkät vokaalit olivat säilyneet sellaisinaan (maa, pää) kuten yleensä inkeroisessakin, mutta savakkomurteissa ne olivat diftongiutuneet samoin kuin karjalan kielessä ja savolaismurteissa oa:ksi ja eä:ksi tai ua:ksi ja iä:ksi(moa, peä, mua, piä). Narvusin suomalaismurteessa oli runsaasti virolaisia piirteitä sekä paljon sanastoa inkeroisesta, vatjasta ja virosta.^lähde?

Vuosisatoja jatkunut rinnakkaiselo venäjän kielen naapurissa on tuonut inkeriläismurteisiin huomattavan määrän lainasanastoa. Sanasto kattaa monia elämän osa-alueita, kaupasta ja elinkeinoista ja arkipäivän esineistöön.1900-luvun kuluessa venäjän vaikutus ulottui myös kielen muille tasoille: idiomeihin, lauseoppiin eli lauserakenteisiin ja sanajärjestykseen.^lähde?

Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan hahmoista Antti Rokka ja Suden Tassu puhuvat kaakkoismurretta, joka oli kirjallisuudessa yleisesti käytettyä Suomenlahden rannikon äyrämöismurretta. Se on kieliasultaan paljon lähempänä yleiskieltä kuin sisämaan kaakkoismurteet, joista ei ole lainkaan laajemmin tunnettuja kaunokirjallisia käyttöesimerkkejä.^lähde?