Leningradin sotilaspiiri

Maaliskuun alussa 2024 voimaan astuneen sotilaspiirijaon mukaan Leningradin sotilaspiiriin kuuluvat Venäjän luoteisosan federaatiosubjektit eli (aakkosjärjestyksessä): Arkangelin alue (mukaan luettuna Nenetsia), Kaliningradin alue, Karjalan tasavalta, Komin tasavalta, Leningradin alue, Murmanskin alue, Novgorodin alue, Pietarin kaupunki, Pihkovan alue ja Vologdan alue.^[2] Se kattaa samat federaatiosubjektit kuin Luoteinen federaatiopiiri.

Samat alueet kuuluivat Leningradin sotilaspiiriin myös ennen vuotta 2010 vallinneessa sotilaspiirijaossa.^lähde?

Pietarin sotilaspiiri perustettiin ensimmäisen kerran Venäjän keisarikuntaan vuonna 1864.^[3] Vallankumouksen jälkeen Neuvosto-Venäjän Vallankumouksellinen sotaneuvosto perusti puna-armeijan Petrogradin sotilaspiirin 6. syyskuuta 1918. Petrogradin sotilaspiirin ensimmäinen komentaja oli Boris Pozern. Vuonna 1924 sotilaspiirin nimeksi vaihdettiin Leningradin sotilaspiiri. Sen tärkeimmät tehtävät olivat Kuolan niemimaan ja Suomenlahden pohjoispuolella sijainneen rannikkoalueen puolustaminen.^[4][5]

Sota-asiainkansankomissaari Lev Trotskin aloitteesta perustetut vallankumoukselliset sotaneuvostot johtivat kaikkien sotilaspiirien joukkoja eli niiden värväystä, varustelua, huoltoa, koulutusta ja operaatioita. Vallankumouksellisen sotaneuvoston puheenjohtajana oli sotilaspiirin komentaja. Sen jäseninä oli 2–3 poliittista komissaaria ja tarpeen mukaan myös joukko-osastojen komentajia ja komissaareja, kuitenkin yhteensä korkeintaan 7 henkilöä. Pietarin sotilaspiirin vallankumouksellisen sotaneuvoston (Revvojensovjet) alaisista joukoista tärkein oli 7. armeija, joka oli vastuussa Venäjän sisällissodan luoteisrintamasta. Punaupseeri Eino Rahja kuului jäsenenä Pietarin vallankumoukselliseen sotaneuvostoon vuonna 1922.^[6]

Itä-Karjalan kansannousun aikana vuoden 1921 lopulla Petrogradin sotilaspiiristä lähetettiin Itä-Karjalaan joukkoja, joiden vahvuus oli yli 20 000 miestä. Joukkojen komentajana toimi Aleksander Sedjakin. Hyökkäys suomalaisia vapaaehtoisia ja kapinallisia karjalaisia vastaan alkoi 26. joulukuuta 1921, ja se johti menestykseen muutamassa päivässä.^[7]

Leningradin sotilaspiirin tiedusteluosastoa johti vuosina 1931–1937 latvialainen J. I. Grodis. Tiedusteluosastolla toimi vuosina 1934–1936 Kerttu Nuorteva, jonka tehtävänä oli valehenkilöllisyyksien laatiminen Suomeen lähetettäville vakoilijoille.^[8]

Vuonna 1932 muodostettiin Leningradin sotilaspiirissä ensimmäinen mekanisoitu armeijakunta, jossa oli 2 mekanisoitua prikaatia, yksi jalkaväkiprikaati ja ilmatorjuntapataljoona. Armeijakuntaan kuului yhteensä 500 panssarivaunua ja 200 panssariautoa.^[9]

Leningradin sotilaspiirin esikunta vastasi puna-armeijan hyökkäyksen suunnittelusta ja toimeenpanosta talvisodassa. Sen komentajana toimi 2. luokan armeijankomentaja Kirill Meretskov. Puna-armeijan ohjesäännön mukaan sotilaspiirien esikuntien tehtävä oli johtaa armeijan koulutusta ja valmistaa sotilaspiiriä liikekannallepanoon ja sodankäyntiin. Rajalla sijainneen sotilaspiirin vastuualue muodosti rintaman ja sen tehtävänä oli muodostaa armeija. Sotilaspiirin esikunnan toimeksiantajana oli Neuvostoliiton ylin poliittinen johto. Sotilaspiirillä oli sotaneuvosto, jonka alaisuudessa oli 8 eri hallintoa. Ne käsittelivät samoja asioita kuin puna-armeijan yleisesikunta ja päähallinto eli komissariaatti.^[10]

Esikunnalla oli 7 osastoa: 1. operatiivinen ja ilma-kemiapuolustusosasto, 2. kutsunta-, täydennys- ja mobilisointiosasto, 3. sotilaskuljetusosasto, 4. taisteluvalmennuksen, kutsuntaa edeltävän valmennuksen, joukko-osastojen ulkopuolella tapahtuvan valmennuksen ja fyysisen (ruumiillisen kehityksen) valmennuksen osasto, 5. järjestelyosasto (territoriaaliharjoitusten järjestäminen, rivistökirjanpito, menosääntöjen laadinta, valmennuksen ja palveluksen valvonta), 6. päällikköosasto (upseeriston henkilöstökysymykset ja nomenklatuura) ja 7. tiedusteluosasto. ^[10]

Josif Stalin antoi kesäkuussa 1939 Meretškoville tehtäväksi laatia Suomea vastaan vastahyökkäyssuunnitelman siltä varalta, että Saksa käyttäisi Suomea hyökkäyksensä tukialueena. Vastahyökkäyssuunnitelmassa Meretškov saattoi ottaa huomioon koko Neuvostoliiton voimavarat.^[7] 14. syyskuuta 1939 annetulla käskyllä Neuvostoliiton 7. armeija alistettiin operatiivisesti Leningradin sotilaspiirin esikunnalle ja sen siirtäminen Suomen vastaiselle rajalle aloitettiin. Sotilaspiirin alaisuuteen muodostettiin 16. syyskuuta vielä Muurmannin operatiivinen ryhmä, jonka nimeksi tuli myöhemmin 14. armeija.^[10] Marsalkka Kliment Vorošilovin 11. marraskuuta antamalla käskyllä perustettiin sotilaspiirissä uusi 106. divisioona, jonka komentajaksi nimitettiin prikaatinkomentaja Akseli Anttila. Divisioonan tuli olla valmiina 24. marraskuuta. Seuraavaksi Vorošilov antoi 17. marraskuuta käskyn Leningradin sotilaspiirin saattamisesta täyteen sotavalmiuteen 20. marraskuuta mennessä. Myös Leningradin sotilaspiirin esikunnan laatima lopullinen operaatiosuunnitelma valmistui 20. marraskuuta 1939.^[11]

Eversti P. G. Tihomirov Leningradin sotilaspiiristä toteutti 26. marraskuuta Meretškovin ja politbyroon jäsen Andrei Ždanovin allekirjoittamasta käskystä muodollisen sodan syyn (causa belli) eli provokaation, joka tunnetaan nimellä Mainilan laukaukset. Meretškovin ja Ždanovin allekirjoittama hyökkäyskäsky jaettiin Leningradin sotilaspiirin joukoille 29. marraskuuta. Puna-armeija aloitti sotatoimet Suomea vastaan yhtä aikaa maalla, merellä ja ilmassa 30. marraskuuta kello 8 alueella, joka ulottui Suomenlahdelta Jäämerelle.^[12]

Vuoden 1941 alussa Leningradin sotilaspiirin komentajaksi siirrettiin Markian Popov. Syyskuussa hänen tilalleen nimitettiin Kliment Vorošilov.

Kauhun tasapainon oloissa perinteisen asevoiman merkitys alkoi vahvistua. Leningradin sotilaspiirin tehtäviin kuului Helsingin valloittaminen, ja Karjalan kannakselle sijoitetut joukot oli ryhmitetty tätä tehtävää varten Kirvun – Hiitolan ja Kaukjärven – Kiviniemen linjoille. Niitä tukivat Inkerinmaan varuskuntiin sijoitetut joukot. Ryhmitys antoi mahdollisuuden hyökätä Vuoksen molemmilla rantakaistoilla.^[13] Kylmän sodan aikana Leningradin sotilaspiirin käytössä oli noin 10 divisioonaa, joista vain pieni osa oli jatkuvasti toimintavalmiina.^[14]

Joulukuussa 2010 silloiset Leningradin ja Moskovan sotilaspiirit yhdistettiin Läntiseksi sotilaspiiriksi.^[15] Vuonna 2021 perustettiin lyhytaikainen Pohjoisen laivaston sotilaspiiri (2021–2024), johon esimerkiksi Murmanskin alue ja Arkangelin alue kuuluivat.^[16][17] Pohjoisen laivaston sotilaspiiri ja Läntinen sotilaspiiri lakkautettiin helmikuussa 2024 annetulla presidentin asetuksella, jolloin näiden kattamat alueet ryhmiteltiin uudelleen Moskovan sotilaspiiriksi ja Leningradin sotilaspiiriksi.^[1][2][18]

• Leonid Govorov (1945–1946)
• Dmitrii Gusev (1946–1949)
• Aleksandr Lutšinski (1949–1953)
• Matvei Zaharov (1953–1957)
• Nikolai Krylov (1957–1960)
• Mihail Kazakov (1960–1965)
• Sergei Sokolov (1965–1967)
• Ivan Šavrov (1967–1973)
• Anatoli Gribkov (1973–1976)
• Mihail Sorokin (1976–1981)
• Boris Snetkov (1981–1987)
• Viktor Jermakov (1987–1990)
• Vladimir Samsonov (1990–1991)
• Sergei Seleznjov (1991–1996)
• Valentin Bobryšev (1996–2005)
• Igor Puzanov (2005–2007)
• Valeri Gerasimov (2007–2009)
• Nikolai Bogdanovski (2009–2010)^[19]
• Aleksandr Lapin (2024–)

• 45. kaartin moottoroitu jalkaväkidivisioona, Sortavala
• Venäjän 138. moottoroitu jalkaväkiprikaati, Sortavala
• Venäjän 6. armeijan esikunta, Petroskoi
• Venäjän 30. moottoroitu jalkaväkiprikaati, Petroskoi
• 76. kaartin ilmarynnäkködivisioona, Pihkova
• Venäjän 2. spetšnazprikaati, Pihkova
• 77. kaartin moottoroitu divisioona, Arkangel
• Venäjän 200. moottoroitu jalkaväkiprikaati, Murmansk
• Venäjän 131. moottoroitu jalkaväkidivisioona, Murmansk
• 62. kaartin merijalkaväkiprikaati, Petsamo
• Venäjän 6. ilma-armeija

• Что такое современная армия России. Kommersant, 2005. Artikkelin verkkoversio. (venäjäksi)
  • Karttakuva, avaruusjoukkojen karttakuva, karttasymbolit. Lyhenteet selitettynä Kommersantin artikkelin lopussa