Filip V (Espanja)

Filip V
Espanjan kuningas
Filip V, Jean Rancin maalaama virallinen muotokuva vuodelta 1722.
Espanjan kuningas
Valtakausi	16. marraskuuta 1700 – 15. tammikuuta 1724
Edeltäjä	Kaarle II
Seuraaja	Ludvig I
Valtakausi	6. syyskuuta 1724 – 9. heinäkuuta 1746
Edeltäjä	Ludvig I
Seuraaja	Ferdinand VI
Syntynyt	Philippe de France, Duc d'Anjou 19. joulukuuta 1683 Versailles'n palatsi, Ranska
Kuollut	9. heinäkuuta 1746 El Escorial, Madrid, Espanja
Hautapaikka	La Granjan kuninkaallisen palatsin Pyhän kolminaisuuden kirkko San Ildefonso, Segovia
Puoliso	Maria Luisa Elisabet Farnese
Lapset	Ludvig Filip Filip Ferdinand VI Kaarle III Francisco Marianne Victoria Filip María Teresa Luis Antonio María Antonieta
Koko nimi	Felipe de Borbón y Baviera
Suku	Bourbon
Isä	Ludvig
Äiti	Maria Anna Viktoria
Uskonto	roomalaiskatolilaisuus
Nimikirjoitus

Filip V (esp. Felipe, ransk. Philippe); (19. joulukuuta 1683 Versailles'n linna, Ranskan kuningaskunta – 9. heinäkuuta 1746 El Escorial, Madrid) oli Espanjan kuningas vuosina 1700–1746, lukuun ottamatta lyhyttä ajanjaksoa vuonna 1724. Hän oli Espanjan ensimmäinen Bourbon-sukuinen hallitsija.^[1]

Hänen valtaantulonsa johti vuosina 1701–1714 käytyyn Espanjan perimyssotaan, jonka päätteeksi hän sai pitää valtaistuimensa mutta Espanja menetti Espanjan Alankomaat sekä Napolin ja Sisilian kuningaskunnat.^[1]

Filip V oli Ranskan kruununprinssin, dauphin Ludvigin ja Baijerin prinsessa Maria Anna Cristina Viktorian (1660–1690) toiseksi vanhin poika ja Ranskan kuninkaan Ludvig XIV:n pojanpoika.^[1] Hänen veljiään olivat Louis, Burgundin herttua (1682-1712) Ludvig XV:n isä ja Charles, Berryn herttua (1686-1714).

Philippe sai syntyessään Anjoun herttuan arvon. Hänet kastettiin vuonna 1687 ja hän sai kasvatuksensa valvojaksi vuonna 1689 Saint-Aignanin herttuan. Hän menetti äitinsä 7-vuotiaana.^[2]

Jo poikana häneen juurrutettiin tunne siitä, että hän oli riittämätön ja hän kärsi jo nuorena maanis-depressiivisistä kohtauksista. Tila paheni kun hän tuli keski-ikäiseksi. ^[3]

Espanjan perimysongelma tuli ajankohtaiseksi 1600-luvun lopulla. Habsburg-sukuinen kuningas Kaarle II, lisänimeltään ”Noiduttu” (Hechizado), oli kivulloinen, rujo, terveydeltään hyvin heikko ja lisäksi lapseton. Jo ennen hänen kuolemaansa Euroopan suurvallat koettivat saada eri keinoin haltuunsa hänen kuningaskuntansa. Jos Espanja olisi joutunut Ranskalle ja Bourbon-suvulle, se olisi lisännyt jo ennestäänkin mahtavan Ludvig XIV:n suunnatonta vaikutusvaltaa. Mikäli Espanjan kruunu olisi siirtynyt Habsburgien itävaltalaiselle haaralle, se olisi merkinnyt Kaarle V:n valtakunnan uudelleenmuodostumista.^[1]

Lopulta Kaarle valitsi neuvonantajansa Portocarreron kardinaalin painostamana Ranskan Bourbonit. Hän teki 2. lokakuuta 1700 nuoresta Anjoun herttuasta perillisensä, joskin periaatteessa Espanjan kruununperillinen olisi ollut tämän isä kruununprinssi Ludvig, joka oli Kaarle II:n sisarenpoika. Mikäli Anjoun herttua kuolisi tai nousisi Ranskan valtaistuimelle, Espanjan kruunu periytyisi kruununprinssi Ludvigin kolmannelle pojalle Berryn herttualle, ja mikäli tämä ei jostain syystä voisi vastaanottaa kruunua, sen saisi arkkiherttua Kaarle, tuleva Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Kaarle VI.^[2]

Kaarle II kuoli 1. marraskuuta 1700 ja tieto saapui Ranskan Versailles’hin 9. marraskuuta. Ludvig XIV ilmoitti 16. marraskuuta hoville, että hän oli hyväksynyt Kaarle II:n testamentin.^[2] Ludvig XIV esitteli 17-vuotiaan pojanpoikansa, joka ei puhunut sanaakaan espanjaa, sanoilla ”Herrat, tässä teille on Espanjan kuningas!” Melkein kaikki muutkin Euroopan kuninkaalliset tunnustivat uuden hallitsijan, Itävaltaa ja keisarikuntaa lukuun ottamatta. Pariisin parlamentti vahvisti tunnustuskirjeellä 1. helmikuuta 1701 Filip V:n oikeuden myös Ranskan kruunuun. Päätös osoittautui merkittäväksi, kun Ranskan rojalistit Bourbonien päähaaran sammuttua 1880-luvulla kiistelivät Ranskan teoreettisesta kruununperimysjärjestyksestä.

Philippe, Anjoun herttua lähti Versailles’n palatsista 4. joulukuuta ja saapui Madridiin 22. tammikuuta 1701. Helmikuussa 1701 Ludvig XIV lähetti Espanjan sijaishallituksen pyynnöstä joukkoja valtaamaan Espanjan Alankomaissa olevia rajalinnoituksia. Nämä linnoitukset oli rakennettu vuoden 1698 kahdenkeskisen sopimuksen mukaisesti. Ranskalaiset ottivat haltuunsa myös kaikki tärkeät ja keskeiset asemat Madridissa. Näin ollen Ludvig XIV ohjaili myös Filip V:n avioliittoa Savoijin prinsessa Maria Luisan kanssa. Hän myös lähetti Ursinsin prinsessan Marie Anne de La Trémoillen, joka oli madame de Maintenonin hyvä ystävä, toimimaan ”camarera mayor”in eli pääkamarirouvan tehtävissä tuoreelle avioparille. Tämän kaiken jälkeen eurooppalaiset hovit pelkäsivät Espanjan muuttuvan Ranskan protektoraatiksi. Tämä johti Espanjan perimyssotaan.

Filip V:n vallassa säilymisen pelastivat James FitzJames Berwickin voitto Almanzan taistelussa vuonna 1707 ja Louis Joseph Vendômen voitto Brihuegan taistelussa vuonna 1710. Utrechtin rauhassa 1713 Filip V:n ja hänen jälkeläistensä oikeudet Espanjan kruunuun vahvistettiin. Kysymys Ranskan mahdollisesta kruunusta jäi avoimeksi. Filip V:n valtakunta pieneni Espanjan perimyssodan myötä melkoisesti. Hän menetti Gibraltarin ja Menorcan Englannille, Espanjan Alankomaat sekä Napolin, Sisilian ja Sardinian kuningaskunnat. Espanja jäi kuitenkin Ranskan vaikutusvallan alaiseksi ja eritoten asiassa kunnostautui Jean Orry, joka toimi rahaministerinä ja loi voimakasta ranskalaismallista keskitettyä hallintoa. Eniten sodasta hyötyi kuitenkin Ranskan päävastustaja Englanti.^[2]

Kuningatar Maria Luisan kuoltua helmikuussa 1714 Filip V avioitui toisen kerran 24. joulukuuta 1714 Parman prinsessa Elisabet Farnesen kanssa. Avioliiton järjesti isä Giulio Alberoni, tuleva kardinaali. Uusi kuningatar lähetti tiehensä pääkamarirouva Ursinsin prinsessa Marie Anne de La Trémoillen ja ministeriksi tuli Alberoni, joka hallitsi heikkotahtoista Filip V:tä. Alberonin ohjauksessa Espanja joutui neliliiton sotaanHollannin, Englannin ja Ranskan kanssa. Lopulta Alberoni erotettiin vuonna 1719.

Koska vahvatahtoinen kuningatar Elisabet halusi turvata omille pojilleen alueita Italiassa, Espanja joutui konfliktiin Itävallan, Ison-Britannian, Ranskan ja Alankomaitten Yhdistyneiden provinssien kanssa, mutta onnistui saamaan tulevalle Kaarle III:lle Parman herttuakunnan.^[1]

Vuonna 1724 Filip V luopui vaikean masennuksensa vuoksi^[3] kruunusta vanhimman poikansa Ludvigin hyväksi. Ludvig I kuitenkin kuoli vain seitsemän kuukauden hallitsemisen jälkeen, jolloin Filip palasi uudelleen valtaan puolisonsa vaatimuksesta.^[1] Vuonna 1725 Filip katkaisi suhteensa Ranskaan, sillä se oli lähettänyt takaisin hänen tyttärensä, infanta Mariana Viktorian (1718–1781), joka oli ollut kolmivuotiaasta lähtien kasvatettavana Ludvig XV:n puolisoksi, mutta todettu 7-vuotiaana liian nuoreksi, sillä juuri täysi-ikäiseksi tulleelle 15-vuotiaalle kuninkaalle tarvittiin perillisiä mahdollisimman pikaisesti.

Filip V lähestyi Itävaltaa ja solmi sen kanssa Sevillan sopimuksen vuonna 1729. Sopimuksessa Parma ja Piacenza luvattiin Filip V:n nuoremmille pojille. Puolan perimyssotaa Filip käytti vaihtokauppaan, jossa hän sai vuonna 1738 itselleen Napolin ja Sisilian, jotka oli menetetty Utrechtin rauhassa 1713. Suhteet Ranskaan paranivat ennalleen kun Ludvig XV:n tytär Louise Élisabet (1727–1759) avioitui vuonna 1739 Filip V:n pojan Filip, Parman herttuan (1720–1765) kanssa.

Kuningas suosi ja edisti Atlantin kauppaa Espanjan ja sen Amerikassa olevien alueiden kanssa ja lopetti Sevillan monopolin siirtomaakaupassa. Tänä aikana nousi esiin tärkeitä Espanjan merihistorian henkilöitä, kuten laivakaappari Amaro Pargo. Filip V antoi tälle syyskuussa 1714 kuninkaallisen käskykirjeen, jossa nimitti Pargon Caracasiin matkaavan kauppa-aluksen kapteeniksi.^[4] Vaikka kruunu tuki ja edisti laivanrakennusta, Espanjan laivasto oli silti liian pieni meri-imperiumin tarpeisiin.^[5]

Filipin hallituskausi tunnetaan ensisijaisesti hänen ranskalaisten ja italialaisten neuvonantajiensa käynnistämistä hallinto- ja talousuudistuksista.^[1] Hänen hallintokaudellaan perustettiin Espanjaan lukuisia tiede- ja kulttuuri-insituutioita kuten Espanjan kuninkaallinen akatemia (La Real Academia Española) vuonna 1714, joka on edelleen espanjankielen korkein auktoriteetti oikeinkirjoituksessa ja espanjankielen sanakirjan tekijänä. Kuninkaallinen historian-akatemia perustettiin vuonna 1738. Kuninkaallinen taideakatemia, Sevillan kuninkaallinen lääketieteellinen seura sai tukea ja Kuninkaallinen kirjakauppa eli julkinen kirjasto avattiin vuonna 1712, joka hyödynsi kuninkaan yli 6 000 kirjaa ja oli tulevan Madridin kansalliskirjaston siemen. Filip V:n hallituskaudella aloittivat Matritensen lääketiedeakatemia, Barcelonan kirjallisuusakatemia, Cádizin kuninkaallinen kirurgia kollegio ja Sevillan kirjallisuusakatemia. ^[2]

Kuningasparin intohimo rakentamiseen näkyi Habsburg hallitsijasuvun (Casa d’Austria) arkkitehtuuriperinnön säilyttämisessä Madridissa (Palacio de los Vargas Casa del Campo, El Pardon kuninkaallinen palatsi, Palacio de la Zarzuela ja Buen Retiron palatsi), palatsien entisöinnissa (Palacio Real de Valsain) ja uusien palatsien rakentamisessa La Granjan kesäpalatsi Segoviaan sekä Madridin kuninkaallinen palatsi, sen jälkeen kun Alcázarin kuninkaallinen palatsi tuhoutui tulipalossa vuonna 1734. Taidemaalareita, kuten ranskalaisia Michel Ange Houasse (1680–1730), Jean Ranc (1674–1735) sekä hovimaalari Louis-Michel Van Loo (1707–1771) tuettiin sekä kotimaisia kamarimaalareita, kuten Miguel Jacinto Meléndez (1679-1734). Filip V:n taiteellinen perintö näkyy myös La Granjan kuninkaallisessa lasitehtaassa Segoviassa vuodelta 1727 ja Santa Bárbaran kuninkaallisessa kuvakudosmanufaktuurissa Madrissa vuodelta 1721.^[2]

Musiikki saavutti poikkeuksellisen kehityksen, varsinkin kun säveltäjä Domenico Scarlatti ja kontratenori Carlos Broschi eli Farinelli saapuivat Espanjaan. Farinellista tuli äänensä ansiosta paras terapia kuninkaan masennusongelmiin.^[2]

Filip V avioitui vuonna 1701 kaksinkertaisen serkkunsa, 13-vuotiaan Savoijin prinsessa Maria Luisan (1688–1714) kanssa, joka oli Savoijin herttua, Sardinian kuningas Viktor Amadeus II:n ja Anne Marie d'Orléansin (1669–1728) nuorempi tytär. Heille syntyi neljä poikaa:^[2]

• Ludvig I (1707–1724), avioitui vuonna 1722 Orléansin herttua Filip II:n tyttären Louise Elisabetin (1709–1742) kanssa, kuoli 17-vuotiaana isorokkoon ilman jälkeläisiä
• Filip (1709–1709), syntyi ennenaikaisesti Maria Luisan sairastaman vesirokon tai isorokon vuoksi ja kuoli muutaman päivän ikäisenä^[6]
• Filip Peter Gabriel (1712–1719), kuoli 7-vuotiaana
• Ferdinand VI (1713–1759), avioitui vuonna 1729 Portugalin prinsessa, infanta Barbára de Bragançan (1711–1758) kanssa, kuoli 46-vuotiaana ilman jälkeläisiä^[2]

Maria Luisa sai nopeasti suuren vaikutusvallan pehmeäluontoiseen Filip V:een, mutta pääkamarirouva Marie Anne de La Trémoillella, ”Ursinsin prinsessalla" oli vähintään yhtä suuri vaikutusvalta kuningattareen ja siten epäsuorasti myös kuninkaaseen. Maria Luisa toimi vuosina 1703 ja 1706 menetyksekkäästi sijaishallitsijana Filip V:n ollessa Espanjan perimyssodan vuoksi sotaretkellä.^[7] Hän kuoli tuberkuloosiin 25-vuotiaana helmikuussa 1714.^[2] Maria Luisan kuolema oli musertava isku Filipille, mutta hänelle alettiin välittömästi etsiä uutta puolisoa.^[3] Hän vajosi vakavaan melankolian uupumustilaan vaimonsa kuoleman vuoksi.^[6]

Toisen vaimonsa, Parman prinsessa Elisabet Farnesen (1692–1766) kanssa Filip avioitui ensin välittäjän avulla syyskuussa ja Madridissa joulukuun lopulla 1714, samana vuonna kun ensimmäinen vaimo oli kuollut. Heillä oli yhteensä seitsemän lasta:^[2]

• Carlos, Kaarle III (1716–1788), Napolin ja Espanjan kuningas, nai Saksin prinsessa Maria Amalia Christina Franziska Xaveria Flora Walburgan (1724–1760) ja heille syntyi 13 lasta.
• Francisco (1717–1717), kuoli kuukauden ikäisenä
• MarÍa Ana Viktoria (1718–1781), kihlattiin nelivuotiaana tulevalle Ludvig XV:lle. Avioliitto ei toteutunut poliittisista syistä ja Mariana palautettiin vanhemmilleen vuonna 1725. Ranskan ja Espanjan rajalla tapahtui vaihto: velipuoli Ludvig I:n leski Louise Élisabeth d'Orléans ja sisar Philippine Élisabeth d'Orléans, joita Espanja ei suostunut elättämään, vaihdettiin 7-vuotiaaseen Marianaan. Tapahtuma oli skandaali ja aiheutti maitten suhteisiin suuren särön. Maria Ana Viktoria avioitui Portugalin kuningas Joosef I:n kanssa vuonna 1729.
• Filip, Parman herttua (1720–1765), avioitui vuonna 1739 Ranskan prinsessa, Ludvig XV:n tyttären Louise Élisabetin (1727–1759) kanssa. Heille syntyi kolme lasta: Isabellasta tuli Itävallan keisari Joosef II:n puoliso ja Maria Luisasta Espanjan kuningatar. Filip peri Parman herttuakunnan äidiltään vuonna 1748, hänestä ja Louise Élisabetistä polveutuu Bourbon-Parman sukulinja.
• María Teresa Rafaela (1726–1746), avioitui Ludvig XV:n pojan, Ranskan dauphinin Ludvigin kanssa. Hän kuoli synnytettyään tyttären, joka eli alle 2-vuotiaaksi.
• Luis Antonio (1727–1785), Toledon arkkipiispa, Espanjan priimas sekä kardinaali vuodesta 1735 lähtien; luopui vuonna 1754 kirkollisista titteleistään ja sai Chinchónin kreivin arvon; avioitui vuonna 1776 epäsäätyisesti Doña María Teresa de Vallabriga y de Rozas’in kanssa ja heillä oli jälkeläisiä, ilman kuninkaallista titteliä. Heidän tyttärensä Maria Teresa meni naimisiin Espanjan vaikutusvaltaisen pääministeri Manuel de Godoyn kanssa.
• María Antonieta (1729–1785), avioitui Sardinian kuninkaan Viktor Amadeus III:n kanssa. Heidän kolme poikaansa Kaarle Emanuel IV, Viktor Emanuel I ja Kaarle Felix olivat kaikki vuorollaan Sardinian kuninkaita.^[8]

Kuningatar Elisabet sai nopeasti henkisen otteen aviomiehestään, ja hänen on katsottu olleen Espanjan todellinen vallankäyttäjä aina tämän kuolemaan asti.^{[9][10] [1]} Tärkeimpänä neuvonantajanaan hänellä oli aluksi italialaistaustainen ministeri Giulio Alberoni, joka oli alkujaan tuonut hänen nimensä Ursinsin prinsessan eli Marie Anne de La Trémoillen tietoon, jonka Elisabet erotti heti tultuaan kuningattareksi.^[8][2] Hän vaikutti myös siihen että uuden kuninkaallisen kesäpalatsin La Granjan rakennuttaminen alkoi San Ildefonsossa ja kuningattaren vaikutusvalta poliittisissa päätöksissä lisääntyi.^[2]

Filipillä oli vähän läheisiä ystäviä; hänen tärkeimpiä kiinnostuksen kohteitaan olivat uskonto, metsästys ja musiikki. Hallituskautensa viimeisinä vuosina hän vaipui usein mielenhäiriöön, ja hänen puolisonsa Elisabet Farnese hallitsi suurelta osin julkisia asioita.^[1]

Hänellä oli poikkeava vuorokausirytmi ja hän otti ministereitään vastaan öisin. Filip vaipui toimettomuuden ja epäjohdonmukaisen käytöksen tilaan, josta hän nousi ennalta-arvaamattomaan yliaktiiviseksi. Hän sulkeutui huoneisiinsa, oli puhumaton, ei peseytynyt eikä pukeutunut. ^[3] Nykytutkimuksen mukaan Filip kärsi todennäköisesti kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä,^[11] joka on voinut olla perinnöllistä hänen äitinsä puolelta.^[12] Myös hänen pojallaan Ferdinand VI:llä oli samankaltaisia mielenterveysongelmia.^[13]

Filip sai aivoinfarktin ja kuoli 62-vuotiaana 9. heinäkuuta 1746 El Escorialin palatsissa Madridissa. Hänet haudattiin Espanjan kuninkaille poikkeuksellisesti suosikkilinnansa La Granjan Pyhän kolminaisuuden kirkkoon San Ildefonsossa lähellä Segoviaa.

Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Filip V (Espanja) Wikimedia Commonsissa

Edeltäjä: Kaarle II

Espanjan kuningas 1700–1724

Seuraaja: Ludvig I

Edeltäjä: Ludvig I

Espanjan kuningas 1724–1746

Seuraaja: Ferdinand VI

Auktoriteettitunnisteet Kansainväliset FAST ISNI VIAF WorldCat Kansalliset Espanja Ranska BnF data Katalonia Saksa Italia Israel Belgia 2 3 Yhdysvallat Ruotsi Tšekki Kreikka Alankomaat Puola Vatikaani Taiteenala RKD Artists ULAN Henkilöt Deutsche Biographie Muut Europeana RISM SNAC 2 IdRef Te Papa (New Zealand)