Siirry sisältöön

Runoilija Firduusi

Wikiaineistosta
Runoilija Firduusi.

Kirjoittanut Heinrich Heine


Kultaisia – hopeisia!
Puhuu rahvas toomanista,
Haastetaan vain hopeasta,
Hopeisesta toomanista.
Mutta ruhtinaanpa suussa,
Suussa Shachin, tooman aina
Kultaa on; näet Shachi ottaa,
Ottaa vain ja antaa kultaa.
Niin ne miettii suorat miehet,
Niinpä mietti myös Firduusi,
Jumalainen runoniekka,
Hän Shach Nahmehn kuulu luoja.
Suuren sankarrunoelman
Syntymään sai Shachin käsky:
Shachi joka säkehestä
Lupas toomanisen hälle.
Kesää seitsemättätoista
Ruusu kukkii, ruusu kuihtuu;
Satakielen laulu lakkas
Seitsemännentoista kerran. –
Vielä istuu runoniekka
Aatostensa kangaspuilla
Yöt ja päivät, lointa täyttäin
Laulun huiman laajaa lointa;
Huiman laajaa lointa, missä
Ihmeen lailla yhteen kietoo
Kotimaansa satumuistot,
Ikivanhat ruhtinahat,
Faristanin lempiurhot
Ritartöineen, seikkailuineen,
Henget yön ja valon henget
Tarukukkain kiehkuroihin. –
Kaikki tuoksuvi ja henkii,
Väriloistoss’ säihkyy, hehkuu,
Siin’ on pyhää heijastusta
Valoisan Iraanin taivaan.
Taivaan alkuvalo puhdas
Viime tulentemppelistä
Runoniekan silmään säihkyy,
Poistain Koraanin ja Muftin.
Viimein valmiin runoelman
Vie Firduusi suosijalleen:
Kirjan, jonka säkeet täyttää
Kaksisataa tuhatmäärää!
Kylpylaitoksessa tuolla,
Gaznan kylpylaitoksessa,
Shachin lähettiläät mustat
Päätyi tapaamaan Firduusin. –
Molemill’ on rahasäkki;
Runoniekan jalkain juureen
Polvistuin he säkit laskee,
Lahjapalkaks runoilusta.
Laulaja ne auki riuhtas
Riemuitakseen kullannäystä,
Jost’ on ollut pitkä puutos, –
Silloin näkee hämmästyksin,
Kalvas hopea on noissa,
Hopeisia toomania,
Kaksisataatuhatt’ ehkä, –
Ja hän nauroi katkerasti.
Katkerasti naurain summan
Kolmeen osaan, yhtä suureen,
Jakoi hän ja antoi noille
Lähettiläs-neekereille,
Antoi tuontipalkkioksi
Kummallekin kolmanneksen.
Loppuosan kylpijälle
Juomarahaksi hän heitti.
Itse otti matkasauvan,
Niin pääkaupungin hän jätti;
Pääsi portille, ja siinä
Tomun puisti jaloistansa.
”Jos ois muitten tapaan vaan
Sanans’ syönyt, ilman muuta,
Laiskaan, ilman kavaluutta,
Suuttua en huoliskaan.
”Mutta kieltää tuskin voi,
Hän mun petti, petti varsin,
Kaksipäisin lauseparsin,
Juonillaan, min valhe toi.
”Mies hän oli arvokas
Ryhdiltään ja katseeltansa,
Eipä nähty vertojansa,
Mies ol’ mies ja kuningas.
”Taivaan vaaru maamme vetti,
Tunsin päivän säihkehen. –
Hän, mies uljas totuuden,
Hän se sentäänkin mun petti.”
Shach Mahomet päivällisensä jo söi,
Se ystävälliseks mielen löi.
Hän varjossa puiston on puppurat yllään,
Vesi suihkus ja pirskui ja vilvoitti kyllään.
Ja palvelusjoukko on toimissansa,
Ansaari, lemmikki, siinä on kanssa.
Mut marmorivaasseista kumpuaa
Sulo kukkien tuoksua hurmaavaa.
Laill’ odaliskien palmut nuo
Ne norjina leijuin viehkettä tuo.
Ei liiku sypressi, – houri, sun ylkäs! –
Se taivaasta uinuu, mailman se hylkäs.
Mut äkkiä soi sala laulelon ään’,
Tarumailta se nousevi helkähtämään.
On Shachi noussut kuin huumaunut, –
”Kenen laulut nää, kenen runoilut?”
Ansaariin kääntyen noin hän huusi;
Tää vastas: ”Laulut on tehnyt Firduusi.”
”Firduusi?” – hän jotain kuin muistoa juuri:
”Miss’ on, miten voi nyt laulaja suuri?”
Ansaari vastasi: ”Köyhyyttään
Jo kauvan puutetta kärsii hän,
”Kotikaupungissaan Tuus’issa vaan
Ja elää puutarhahoidollaan.”
Shach Mahomet istuvi kauvan vait,
Mut jo virkkoi: ”Ansaari, nyt kiire on kait. –
”Ota talleistain sata muulia pikaa,
Kameelia viiskymment’, ilman vikaa.
”Ne kuormaa aartein, ilman hintaa,
Jotk’ ihastuttavat ihmisrintaa!
”Ota hohtokiviä, pantavöitä,
Ja kalliita vaatteita, koristetöitä,
”Sirokirjailuita santelipuusta,
Lelulippaita kullasta, norsunluusta,
”Ja kannuja, kulhoja suikeapäitä,
Leopardintaljoja täplikkäitä,
”Korumattoja, kultaompeluita
Yli valtakuntani valmistetuita. –
”Myös mukaan muista panna noita
Siniaseita, purppuraloimiloita;
”Ota kaikenlaisia juomiakin
Ja ruokia, pantuja ruukkuihin,
”Lisäks kakstoista ratsua, nuorta ja arkaa,
Jotk’ aavikon poikki nuolina karkaa;
”Ja mustia orjia, myös sama luku,
Teräsruumiita, jotka ei matkalla huku.
”Sä näistä tavaroist’ ota vaari,
Ja kohta matkaan lähde, Ansaari.
”Ne ynnä tervehdykseni sie
Firduusille suurelle Tuus’iin vie.”
– Ansaarista syystä sä hyvää luulit:
Hän kuormasi kameelit ja muulit;
Ne kalleilla kunnialahjoilla lastas,
Jotk’ kahden maakunnan veroa vastas.
Jo kolmen päivän päästä hän läks,
Kävi itse kulkueen käskijäks;
Hän lippua nosti, mi punaisna hohti
Ja karavaania matkaan johti.
Tuli päivänä kahdeksantena nuo
Tuus-kaupungin alle vuoren luo.
Ja länsiportista kaupunkiin
Ha ratsasti huutaen, ryskien niin.
Päris rumpu, ja torven toitotus raikui,
Ja riemulaulut ilmaan kaikui.
”La Illa Il Allah!” huusivat vaan
Kameelein ohjaajat innoissaan.
Mut itäportista Tuus’ista tuolta
Käy samaan hetkeen toiselta puolta
Pois verkkaan ruumissaaton tie,
Mi kuolleen Firduusin hautaan vie.


Lähde: Heine, Heinrich 1905: Valikoima runoelmia. Suomensi Valter Juva. Yrjö Weilin, Helsinki.